Taas on vierähtänyt aikaa edellisestä merkinnästä, mutta hyvää kuuluu.

Viime lauantaina suuntasimme naapureiden kera auton kohti Helvetinjärven kansallispuistoa. Tarkoituksena oli patikoida 11 kilometrin lenkki Helvetinkolulle ja takaisin.

Maisemat olivat puistossa mahtavat ja ne olivat houkutelleet paikalle paljon muitakin. Lenkki oli aika haastava, koska maasto vaihteli ja kiivettävää oli paljon, mm. useat portaat. Matkantekoa hankaloitti vielä sade, joka kasteli meidät mennessä kokonaan.

Pojat jaksoivat kävellä ihan hyvin, vaikka kyllä ilmeet olivat helpottuneet kun auton takaluukku aukesi ja pääsi pehmoiselle pedille makaamaan... Ruttu innostui jokaisesta vastaantulijasta niin, että hyppeli aina hetken, kun ohitimme jonkun. Urhoa taas kummastutti vastaantulijat metsässä ja osalle piti vähän möristäkin, mutta pääosin pojat osasivat käyttäytyä.

 

Tässä näkymä Helvetinkolulta, alhaalla oli tommonen rotkoon muodostunut järvi. Oli aavemaista nousta tonne huipulle, kun samalla kun kiipesimme niin joku lintu rääkyi ja sen ääni oli kuin pirun nauru olisi kaikunut rotkossa...

Ville ja pojat huipulla

 

Sunnuntaina käväisimme sitten pulikoimassa läheisellä joella. Taitaa olla viimosia kertoja, kun ulkouintia harrastetaan, että alkaisi talviturkki hiljalleen kasvaa.

Urho ja saalis. Damista on aina kova taisto, kun se heitetään. Jos Urho ei sitä muuten saa, niin yrittää hukuttaa Rudolfin ja vie sen sitten siinä hässäkässä...

Ruttu-poika tykkää uida ihan muuten vaan. Se kiertää yksikseenkin kuntolenkkiä, kun se on niin kivaa.

Rannassa oli hienot kivirappuset ja tuumasin, että siinä saisi hienon kuvan, mutta kuvissa on vain Urho. 

Rudolf ei rapulle kiivennyt edes houkuttelemalla vaan otti umpimielisen jökötysilmeensä. Silloin sen naamasta oikein paistaa, että "en mene, en varmasti, tuo tietää jotakin pahaa kuten harja tai kynsienleikkuu, sen kun houkuttelette".

Eli tässä poseeraa Urho

 

Kuten tässäkin.